Litigaatiorahoitus: Käytännön opas suomalaisille yrityksille
Litigaatiorahoitus (engl. third party funding) on kansainvälisessä riidanratkaisussa vakiintunut käsite, mutta Suomessa se tunnetaan vielä heikosti. Pitkään angloamerikkalaiseen oikeusmaailmaan liitettynä ilmiönä se herättää nyt kasvavaa kiinnostusta pohjoismaisissa yrityksissä ja heidän neuvonantajissaan. Merkittäviä mutta kalliita vaateita omaavien suomalaisten osapuolten on yhä tärkeämpää ymmärtää, miten rahoitus toimii ja milloin se on strategisesti järkevää.
Mitä litigaatiorahoitus on?
Litigaatiorahoitus (TPF) on järjestely, jossa rahoittaja kattaa kantajan oikeudenkäyntikulut vastineeksi osuudesta oikeudenkäynnin, välimiesmenettelyn tai sovittelun kautta saadusta korvauksesta. Rahoittaja kattaa yleensä myös vastapuolen kulut, jos vaatimus hylätään ja rahoitettu osapuoli määrätään maksamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut. Rahoittaja kantaa taloudellisen riskin kokonaisuudessaan: epäonnistumisesta ei seuraa korvausta, onnistumisesta rahoittaja saa yleensä osan myönnetystä vahingonkorvauksesta – joskin jotkut järjestelyt on rakennettu sijoitetun pääoman kerrannaisiksi. Vaikka tämä on yleisin rakenne, TPF voi ilmetä myös monissa muissa muodoissa riippuen vaatimuksen luonteesta ja osapuolista.
Ennen rahoitussopimuksen tekemistä rahoittajat suorittavat perusteellisen due diligence -tarkastuksen. Rahoitusta saavat yleensä vain kanteet, joilla on vahvat perusteet ja realistiset menestymismahdollisuudet. Tällä valikoivuudella on käytännön merkitys: hyvämaineisen rahoittajan osallistuminen voi toimia signaalina kanteen vahvuudesta.
Suomen lainsäädännön mukainen kanta
Suomen lainsäädännössä ei säännellä TPF:ää nimenomaisesti. Rahoitussopimuksiin ei sovelleta erityislainsäädäntöä, eikä Suomessa toimivilta rahoittajilta edellytetä toimilupaa tai rekisteröitymistä. TPF on yleisesti sallittua.
On kuitenkin hyvä huomata, että jos kantajan oikeudellinen avustaja on Suomen Asianajajien jäsen, asianajajan ja asiakkaan välinen tulosperusteinen palkkiosopimus on tehtävä kirjallisesti ja sen on turvattava asiakkaan edut Suomen Asianajajien ammattieettisten sääntöjen mukaisesti. Tämä vaatimus koskee yksinomaan asianajajan omaa palkkiosopimusta ja on erillinen kantajan ja rahoittajan välisestä rahoitussopimuksesta – vaikka molemmat voivat olla merkityksellisiä rahoitetussa asiassa.
Edellä mainittu rajoitus huomioiden TPF on periaatteessa käytettävissä sekä kantajille että vastaajille. Käytännössä sitä hyödyntävät kuitenkin yleensä kantajat, sillä rahoituksen taloudelliset edellytykset perustuvat osuuteen saadusta korvauksesta. TPF:ää voidaan hakea riippumatta riidan arvosta tai menettelyn vaiheesta, mutta riidanalaisen summan on yleensä oltava riittävän suuri rahoittajan tuoton kannalta. Tällä hetkellä lakisääteistä velvollisuutta ilmoittaa rahoitusjärjestelystä vastapuolelle tai tuomioistuimelle ei ole, vaikka välimiesoikeudet voivat menettelyllisten valtuuksiensa nojalla määrätä sen ilmoittamisesta.
Välimiesmenettely ja oikeudenkäynti: miksi erottelu on tärkeää
TPF:ää käytetään yleisimmin kaupallisessa välimiesmenettelyssä. Välimiesmenettelyissä (olipa sovellettavana Suomen välimiesinstituutin (FAI), ICC:n tai SCC:n säännöt) riidan kohteena olevat summat ovat tyypillisesti oikeudenkäyntejä suurempia, mikä parantaa rahoituksen taloudellista kannattavuutta. Rahoittajat arvostavat myös välimiesmenettelyn tarjoamaa luottamuksellisuutta hallinnoidessaan eri lainkäyttöalueilla sijaitsevia vaateita. Lisäksi menettelyaikataulujen parempi ennustettavuus on rahoittajan näkökulmasta lisäetu. TPF on kuitenkin käytettävissä myös oikeudenkäynneissä.
Suomalaisessa tuomioistuimessa käytävässä oikeudenkäynnissä (oikeudenkäymiskaari 4/1734) sovelletaan yleistä periaatetta, jonka mukaan hävinnyt osapuoli vastaa voittaneen osapuolen kohtuullisista ja välttämättömistä oikeudenkäyntikuluista. Samaa pääsääntöä noudatetaan myös Suomessa järjestettävissä välimiesmenettelyissä. TPF-asioissa herää kysymys, voidaanko rahoitetun osapuolen vastapuoli velvoittaa korvaamaan rahoitetun osapuolen kulut, kun rahoittaja (ei osapuoli itse) kantaa taloudellisen riskin. Korkein oikeus on äskettäisessä ratkaisussaan (KKO 2025:96), joka ei koskenut TPF:ää, katsonut, ettei kustannusten korvaamisen edellytyksenä ole, että voittanut osapuoli olisi itse ollut velvollinen maksamaan kyseiset kustannukset. Jos periaatetta sovellettaisiin TPF:n yhteydessä, se tukisi kantaa, jonka mukaan rahoitetulla osapuolella on oikeus oikeudenkäyntikulukorvaukseen suomalaisessa oikeudenkäynnissä. Korkein oikeus ei kuitenkaan ole käsitellyt kysymystä nimenomaan TPF-tilanteessa, joten epävarmuutta on edelleen olemassa.
Täytäntöönpano on toinen alue, jolla oikeuspaikan valinnalla on merkitystä TPF:n näkökulmasta. Kotimaiset tuomiot pannaan täytäntöön Suomessa ulosottokaaren (705/2007) ja EU:ssa Bryssel I bis -asetuksen (EU) N:o 1215/2012 nojalla. Rajat ylittävissä riita-asioissa rahoitettu välitystuomio hyötyy New Yorkin yleissopimuksen (1958) tunnustamis- ja täytäntöönpanokehyksestä, jonka osapuoli Suomi on. Tämä on merkittävä käytännön etu erityisesti silloin, kun vastaajan varat sijaitsevat Suomen tai Bryssel I bis -asetuksen soveltamisalan ulkopuolella.
Katsaus Pohjoismaihin ja Eurooppaan
TPF on vielä alkuvaiheessa kaikissa neljässä tässä käsitellyssä Pohjoismaassa (Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa ja Suomessa), joskin käyttö vaihtelee maittain. Ruotsissa toiminta on ollut vilkkainta, kun taas Norjassa ja Tanskassa käyttö on ollut hillitympää, suurin piirtein verrattavissa Suomeen, jossa TPF on edelleen suhteellisen harvinaista, mutta herättää kasvavaa kiinnostusta erityisesti merkittävissä kaupallisissa riita-asioissa.
Manner-Euroopan tasolla TPF on vakiintunut huomattavasti laajemmin. Saksassa ja Alankomaissa on kypsät rahoitusmarkkinat, joilla rahoitettujen vaateiden määrä on huomattava kaupallisessa välimiesmenettelyssä, sijoittaja-valtio-riidoissa sekä kilpailuoikeudellisissa vahingonkorvauskanteissa. Iso-Britannia ei enää ole EU:n jäsenvaltio, mutta se on edelleen yksi maailman kehittyneimmistä TPF-markkinoista ja vaikuttaa eurooppalaiseen käytäntöön.
Mitä EU:n sääntelykeskustelu tarkoittaa Suomelle?
Euroopan komissio on teettänyt kattavan kartoitustutkimuksen TPF-kehyksistä kaikissa EU:n jäsenvaltioissa. Tutkimuksen toteutti BIICL:n johtama asiantuntijakonsortio, ja se julkaistiin vuonna 2025. Siinä todetaan, että yhdenmukaisen sääntelyn puuttuminen on merkittävä puute, ja esitetään vaihtoehtoja tuleviksi toimiksi, mukaan lukien mahdollinen EU-direktiivi. Tutkimus on valmisteleva asiakirja eikä edusta komission virallista kantaa, mutta sen tulokset voivat ohjata tulevaa lainsäädäntötyötä.
Suomalaisten asianajajien ja yritysten tulisi seurata näitä kehityskulkuja tarkasti. Jos EU:n tasolla otetaan käyttöön tiedonantovelvollisuutta, eturistiriitoja ja käytännesääntöjä koskevia vaatimuksia, ne tulevat voimaan myös Suomessa.
Milloin litigaatiorahoitus on strategisesti järkevää?
Litigaatiorahoitus soveltuu useisiin riita-asiatyyppeihin:
- Merkittävät kaupalliset riidat, joissa oikeudenkäyntikulut ovat suuret kantajan resursseihin nähden, erityisesti kansainvälisessä välimiesmenettelyssä hyvin resursoituja vastapuolia vastaan tai kaupallisissa riidoissa, joissa osapuoli haluaa rajoittaa taloudellista riskiään menettelyn aikana.
- Maksukyvyttömyys- ja konkurssipesän saatavat, joissa pesänhoitaja pyrkii perimään saatavia kolmansilta osapuolilta velkojien eduksi kuluttamatta pesän varoja.
- Rajat ylittävä välimiesmenettely, jossa odotetaan täytäntöönpanoa New Yorkin yleissopimuksen nojalla ja vaatimuksen suuruus oikeuttaa rahoittajan investoinnin.
Käytännön vinkkejä
Arvioi rahoituksen käyttökelpoisuus varhaisessa vaiheessa. Rahoittajat suorittavat laajan due diligence -tarkastuksen. Yhteydenotto rahoittajaan ennen menettelyn aloittamista tarjoaa parhaat mahdollisuudet muotoilla vaatimus tavalla, joka tukee myönteistä rahoituspäätöstä.
Laadi järjestely huolellisesti. Rahoitussopimuksen tulisi turvata asiakkaan määräysvalta sovintoratkaisuja ja keskeisiä strategisia valintoja koskevissa päätöksissä.
Selvitä vastapuolen kustannusten kattaminen etukäteen. Jos sovelletaan ”häviäjä maksaa” -periaatetta, kuten suomalaisissa oikeudenkäynneissä ja useimmissa välimiesmenettelyissä, rahoittajan sitoumus vastapuolen kustannusten kattamisesta tulisi olla yksiselitteinen ja sopimuksellisesti sitova.
Litigaatiorahoitus ei ole enää kaukainen tai teoreettinen käsite Suomen markkinoilla. Yrityksille ja riidanratkaisumenettelyjen osapuolille, joilla on merkittäviä perusteltuja vaatimuksia, TPF on työkalu, joka kannattaa ottaa vakavasti – ja monissa tapauksissa myös hyödyntää.
