Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen asiassa SA-Capital Oy v. Suomi antaman tuomion mukaan korkeimman hallinto-oikeuden vuonna 2009 antama päätös asfalttikartelliasiassa ei rikkonut Euroopan ihmisoikeussopimuksen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatetta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen mukaan korkeimmalla hallinto-oikeudella oli ollut riittävä määrä todisteita SA-Capital Oy:n osallisuudesta kartelliin ja epäsuorat todisteet sekä kuulopuheet eivät olleet asian lopputuleman osalta ratkaisevia.

Asian tausta

Asia koski SA-Capital Oy:n (”SA-Capital” tai ”yhtiö”) Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle (”EIT”) tekemää kantelua, jossa se väitti, ettei sillä ollut ollut Euroopan ihmissoikeussopimuksen (”EIS”) mukaista oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin (6 artiklan 1 kohta), koska yhtiölle kilpailuoikeudellisesta rikkomuksesta määrätty seuraamusmaksu oli perustunut kuulopuhetodisteisiin. SA-Capitalin mukaan korkein hallinto-oikeus (”KHO”) oli lisäksi siirtänyt todistustaakan yhtiölle ja siten rikkonut EIS:n 6 Artiklan 2 kohdan mukaista syyttömyysolettaman periaatetta.

Kilpailu- ja kuluttajavirasto (“KKV”) antoi asfalttikartelliasiassa seuraamusmaksuesityksen vuonna 2004 esittäen kartelliin osallistuneille asfalttiyrityksille yhteensä 97 miljoonan euron suuruisia sakkoja. Markkinaoikeuden (”MAO”) vuonna 2007 asiasta antaman päätöksen mukaan SA-Capital oli yhdessä kuuden muun asfalttiyrityksen kanssa syyllistynyt pitkäaikaiseen markkinoiden jakamiseen sekä tarjouskartelliin, joka toimi Suomessa vuosina 1994–2002. SA-Capitalin katsottiin olleen osallinen markkinoiden alueelliseen jakamiseen, vähäisessä määrin hintojen vahvistamiseen sekä asfalttimassan tarjonnan rajoittamiseen. Vastoin KKV:n seuraamusmaksuesitystä, MAO katsoi, ettei yhtiö ollut kuitenkaan syyllistynyt edellä mainittuihin rikkomuksiin kuntien teettämien urakoiden ja yksityisen sektorin urakoiden osalta. Huomioiden kilpailurikkomuksen alueellinen rajaus sekä yhtiön markkina-asema ja liikevaihto, MAO määräsi SA-Capitalille suhteellisen alhaisen, 75 000 euron suuruisen, seuraamusmaksun.

MAO:n mukaan pelkästään taloudelliset tai kuulopuheisiin perustuneet todisteet eivät olleet riittäviä osoittamaan kartellin olemassaoloa. Valtion urakoiden osalta MAO kuuli kaikkiaan kahdeksaa todistajaa. Siltä osin kuin näiden todistajien kertomukset sisälsivät kuulopuheita, niille ei annettu painoarvoa. MAO totesi, että kartellin osoittamiseksi esitetyt todisteet olivat riittämättömiä niillä alueilla, joilla SA-Capital toimi (Pohjois-Suomi ja Pohjois-Karjala). MAO totesi lisäksi, että kahden asiasta kuullun todistajan kertomukset olivat perustuneet pelkästään kuulopuheisiin. Muut todistajat eivät olleet antaneet todisteita, jotka olisivat voineet vahvistaa kartellin toiminnan kuntien teettämien urakoiden ja yksityisen sektorin urakoiden osalta kyseisellä alueella.

Sekä KKV että asfalttiyritykset valittivat päätöksestä KHO:oon, joka vuonna 2009 antamassaan ratkaisussa kumosi MAO:n päätöksen. KHO:n ratkaisun mukaan Suomessa toimi vuosina 1994–2002 valtakunnallinen asfalttikartelli, johon osallistuivat kaikki alan suurimmat toimijat ja joka kattoi kaikki urakkatyypit (valtion, kuntien ja yksityisten teettämät urakat). KHO määräsi asfalttiyritykset maksamaan yhteensä 82,55 miljoonan euron sakot (MAO:n määräämät sakot olivat olleet vain 9,4 miljoonaa euroa). KHO katsoi MAO:n päätöksestä poiketen, että SA-Capital oli osallistunut kiellettyyn menettelyyn myös Pohjois-Suomessa ja Pohjois-Karjalassa vuosina 1995–2000 ja korotti yhtiölle määrättyjä sakkoja 500 000 euroon. KHO:n näkemys perustui sen suullisessa käsittelyssä saatuihin todisteisiin sekä markkinaoikeusprosessissa kuultuun todisteluun, mukaan lukien sellaiset kuulopuheet, joille MAO ei ollut omassa päätöksessään antanut painoarvoa.

Asian käsittely EIT:ssa

EIT korosti, että KHO:n asiassa suorittama tapauksen arviointi oli hyvin monitahoinen ja siihen sisältyi monenlaisia taloudellisia sekä oikeudellisia näkökohtia. EIT katsoi, että SA-Capitalilla oli ollut mahdollisuus osallistua valmisteluistuntoihin ja siten mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä todisteita KHO:ssa esitettiin. EIT totesi, että tapa, jolla KHO arvioi todistajien kertomuksia, oli perusteltu. Vaikka jotkin todistajalausunnot olivat perustuneet kuulopuheisiin, KHO ei kuitenkaan ollut vedonnut näihin todisteisiin ratkaisevassa määrin.

SA-Capitalin mukaan KHO oli päätöksessään hyväksynyt näkemyksen, jonka mukaan näyttökynnys voisi kilpailuoikeudellisissa asioissa olla alhaisempi kuin ”ilman varteenotettavaa epäilystä”. Tämän väitteen osalta EIT totesi, että KKV oli toimittanut kartellin olemassaolosta runsaan määrän todisteita, joiden uskottavuutta SA-Capital ei ollut kyennyt kumoamaan.

Todistustaakan kääntämistä koskevan väitteen EIT hylkäsi ilmeisen perusteettomana. EIT:n mukaan asiassa esitetyn perusteella ei voitu päätellä, että KHO olisi siirtänyt todistustaakan yhtiölle tai että näyttökynnys olisi ollut millään tavalla mielivaltainen.

EIT totesi lisäksi, että tapa ja laajuus, joilla todistajien kertomuksia oli tarkastelu KHO:ssa, oli perustelu, ja että KHO:n menettely oli ollut kokonaisuudessaan oikeudenmukainen.

Kommentti

Kilpailuoikeudelliset asiat ovat luonteeltaan hyvin monitahoisia ja erityisesti kartellioikeudenkäynneissä on tyypillisesti useita vastaajia ja niissä esitetään runsaasti todistelua. Siksi on hyvin tärkeää, että puolustuksen oikeuksiin kiinnitetään kilpailuasioissa huomiota.

On kuitenkin valitettavaa, että EIT:lta kesti lähes 10 vuotta antaa päätös nyt käsillä olevassa asiassa. Euroopan unionin oikeuskäytäntö, mukaan lukien yhden yhtenäisen rikkomuksen periaatetta koskeva käytäntö, on kehittynyt merkittävästi vuodesta 2009, jolloin KHO antoi oman päätöksensä asfalttikartelliasiassa. Yhden yhtenäisen rikkomuksen periaate on hyvin merkityksellinen myös todistelun riittävyyden ja näyttökynnyksen osalta. Tilanteissa, joissa kilpailuviranomainen soveltaa yhden yhtenäisen rikkomuksen periaatetta, sen ei tarvitse erikseen tunnistaa ja osoittaa useiden kilpailunvastaisten sopimusten olemassaoloa ja jokaisen yhtiön osallisuutta niihin. Kyseisen periaatteen mukaan yritykset voivat joutua vastuuseen ja ne voidaan määrätä maksamaan seuraamusmaksuja koko kartellin osalta huolimatta siitä, että joidenkin yritysten osallisuus kartellikokonaisuudessa olisi huomattavan vähäinen.

Viimeaikaisen Euroopan unionin yleisen tuomioistuimen ja Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella on havaittavissa, että näyttökynnys yhden yhtenäisen rikkomuksen osoittamiselle on noussut (ks. esim. asiat C‑287/11 P, Aalberts and T-104/13, Toshiba). Pelkästään välilliset ja epäsuorat todisteet eivät enää ole riittäviä osoittamaan yksittäisen yrityksen osallisuutta kartellikokonaisuudessa.

Nyt käsiteltävässä asiassa ei ollut esitetty lainkaan suoraa näyttöä siitä, että SA-Capital olisi osallistunut kartelliin Pohjois-Suomessa ja Pohjois-Karjalassa, tai kartellin olemassaolosta kuntien ja yksityisen sektorin urakoiden osalta mainituilla alueilla. Olisikin mielenkiintoista nähdä, miten KHO arvioisi asiaa uuden EU-oikeuskäytännön valossa, jos asia tulisi ratkaistavaksi vasta nyt.

Erityisesti sellaisten pienten yritysten, jotka eivät ole osallistuneet kartellin kaikkiin osa-alueisiin tai joiden rooli menettelyssä on muutoin ollut vähäinen, osallisuudesta tulisi olla suoria ja vahvoja todisteita, jotta niitä voitaisiin pitää vastuussa yhdestä ja yhtenäisestä rikkomuksesta kokonaisuudessaan.

Lisätietoa: