Euroopan parlamentti hyväksyi 17.4.2014 direktiivin kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista. Direktiivin tarkoituksena on yhdenmukaistaa EU:n jäsenmaissa EU:n kilpailuoikeussääntöjen rikkomisen, kuten kartellien ja määräävän markkina-aseman väärinkäytön, seurauksena nostettuihin vahingonkorvauskanteisiin sovellettavia sääntöjä.

Komissio antoi Euroopan parlamentille direktiiviehdotuksen kesäkuussa 2013. EU-oikeudelle tyypillisesti nyt hyväksytty direktiiviteksti on komission ehdotuksen perusteella tehty kompromissi Euroopan parlamentin ja Euroopan unionin neuvoston kesken. Direktiivin voimaantulo vaatii vielä neuvoston muodollisen hyväksynnän, joka saataneen kesäkuussa. Tämän jälkeen EU:n jäsenvaltioilla on kaksi vuotta aikaa saattaa direktiivin säännökset osaksi kansallista lainsäädäntöä. Suomen kilpailulaki tulee muuttaa viimeistään kesällä 2016 vastaamaan direktiivin vaatimuksia.

Unionin tuomioistuin on oikeuskäytännössään vahvistanut, että kilpailuoikeusrikkomuksien seurauksena vahinkoa kärsineillä on oikeus vaatia korvaus kärsimästään vahingosta. Käytännössä tämä on kuitenkin ollut hankalaa etenkin, kun vahingonkorvauksia koskevat säännöt poikkeavat eri EU-maissa huomattavasti toisistaan. Näin mahdollisuudet saada korvausta riippuvat suuresti vahingonkärsijän asuin- tai sijoittautumismaasta. Vastaavasti EU:n kilpailusääntöjä rikkova yritys on joutunut joissakin jäsenmaissa todennäköisemmin vahingonkorvausvaateiden kohteeksi kuin toisissa.

Useissa EU:n jäsenmaissa ainakin osa direktiivin sisältämistä säännöistä on jo osa kansallista lainsäädäntöä. Direktiivin tuomien muutosten merkitys kansallisiin kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta koskeviin säännöksiin riippuu siten kunkin EU:n jäsenmaan kansallisen lain nykyisistä määräyksistä.

Vahingonkorvausdirektiivin keskeisimmät piirteet

Direktiivin tarkoituksena on ensisijaisesti parantaa mahdollisuuksia saada korvaus kilpailuoikeusrikkomuksen aiheuttamasta vahingosta eli kärsitystä todellisesta vahingosta ja saamatta jääneestä voitosta. Lisäksi vahinkoa kärsineillä on oltava mahdollisuus vaatia korkojen maksamista. Direktiivissä otetaan kuitenkin huomioon myös se, että ns. täysi korvaus vahingosta ei saa johtaa liialliseen korvaukseen.

Toiseksi direktiivillä pyritään optimoimaan kilpailuoikeuden julkisoikeudellisen täytäntöönpanon ja yksityisoikeudellisen täytäntöönpanon välinen vuorovaikutus. Eli direktiivissä annetaan säännöt, joiden avulla koordinoidaan kilpailuviranomaisten suorittamaa kilpailusääntöjen täytäntöönpanoa ja kansallisissa tuomioistuimissa käsiteltäviin vahingonkorvauskanteisiin perustuvaa kilpailusääntöjen täytäntöönpanoa (yksityisoikeudellinen täytäntöönpano). Direktiivi ei kuitenkaan aiheuta muutoksia kilpailuoikeuden julkisoikeudelliseen täytäntöönpanoon. Euroopan komissio ja kansalliset kilpailuviranomaiset tutkivat, onko EU:n toiminnasta annetun sopimuksen 101 tai 102 artikloita taikka saman sisältöisiä kansallisia kilpailusääntöjä noudatettu. Ne myös määräävät rikkomistapauksissa rangaistukset eli tavallisesti sakot.

Velvollisuus esittää todisteita

Kansalliset tuomioistuimet voivat tietyin direktiivissä määrätyin ehdoin määrätä, että osapuolet tai kolmannet osapuolet esittävät vahingonkorvausvaateen kannalta merkityksellisiä todisteita. Tämä helpottaa etenkin vaateen esittäneen tahon mahdollisuuksia saada haltuunsa tarpeellisia tietoja kanteensa tueksi, joita sen oli muutoin hankalaa tai jopa mahdotonta saada. Myös kilpailuviranomaisia voidaan vaatia esittämään tällaisia todisteita.

Tuomioistuin ei voi kuitenkaan määrätä, että kilpailuviranomaisten hallussa olevia ns. leniency-hakemuksia tai sovintoehdotuksia taikka kilpailuviranomaisessa kesken olevaa menettelyä varten laadittuja asiakirjoja olisi luovutettava vahingonkorvausoikeudenkäyntien yhteydessä. Mikäli esimerkiksi sakoista vapauttamista tai niiden alentamista koskevissa leniency-hakemuksissa esitettyjä tietoja voitaisiin vaatia esitettäväksi vahingonkorvauskanteiden yhteydessä, poistuisi yritysten kannustin tietojen toimittamiseen kilpailuviranomaisille. Tämä ei ole direktiivin tarkoitus, vaan leniency-ohjelmia pidetään edelleen erittäin tärkeinä kilpailuoikeusrikkomusten selvittämisessä ja seuraamusten määräämisessä.

Kansallisten tuomioistuinten on rajoitettava todisteiden esittämisvelvollisuus siihen, mikä on oikeasuhteista ottaen huomioon mm. kaikkien asianosaisten ja asiaan liittyvien kolmansien osapuolten edut. Lisäksi direktiivissä edellytetään, että vahingonkorvauksen hakijan on yksilöitävä tarkkaan asiakirjat, jotka se haluaa nähtäväkseen. Liikesalaisuuksia tai muita luottamuksellisia ja salassa pidettäviä tietoja suojataan. Todisteiden esittämisvelvollisuus ei tarkoita, että vahingonkorvausvaateeseen vetoamalla voitaisiin yrittää saada haltuun esimerkiksi toisen yrityksen luottamuksellisia tietoja.

Vanhentumisajat

Direktiivissä selkeytetään jäsenvaltioiden vanhentumisaikoja koskevia eroja. Direktiivin vanhentumisajat ovat kuitenkin vähimmäisvanhentumisaikoja ja jäsenvaltiot voivat jatkossakin sallia pitemmät vanhentumisajat kansallisessa lainsäädännössään.

Vanhentumisaika vahingonkorvauskanteen nostamiselle on oltava vähintään viisi vuotta. Vanhentumisaika keskeytetään, jos kilpailuviranomaiset alkavat tutkia rikkomusta tai aloittavat menettelyn, johon kanne liittyy. Keskeyttäminen saa päättyä aikaisintaan vuosi sen jälkeen, kun rikkomista koskevasta päätöksestä on tullut lopullinen tai menettely on muutoin keskeytetty. Vanhentumisaika keskeytetään vastaavasti sovitteluun perustuvan riitojenratkaisumenettelyn ajaksi niiden osapuolten osalta, jotka ovat mukana tällaisessa menettelyssä.

Kansallisten päätösten vaikutus vahingonkorvausprosessissa

Kansalliset tuomioistuimet eivät voi tehdä kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta koskevassa asiassa päätöstä, joka on ristiriidassa kansallisen kilpailuviranomaisen tai muutoksenhakutuomioistuimen rikkomisen toteavan päätöksen kanssa. Direktiivin mukaan jäsenvaltiossa todettu rikkomus katsotaan kiistattomasti toteennäytetyksi kyseisessä jäsenvaltiossa käytävässä vahingonkorvausasiassa.

Lisäksi ainakin lähtökohtaisesti tällaista lopullista päätöstä olisi pidettävä näyttönä rikkomuksesta myös toisessa jäsenvaltiossa käytävässä vahingonkorvausoikeudenkäynnissä. Sillä ei kuitenkaan ole yhtäläistä tuomioistuinta sitovaa vaikutusta kuin saman jäsenvaltion kilpailuviranomaisen päätöksellä.

Yhteisvastuu kilpailurikkomuksissa

Yritykset, jotka ovat rikkoneet kilpailuoikeussääntöjä yhteisellä toiminnalla, ovat yhdessä vastuussa rikkomisen aiheuttamasta vahingosta kokonaisuudessaan. Näin ollen vahinkoa kärsinyt osapuoli voi vaatia miltä tahansa rikkomukseen syyllistyneeltä yritykseltä täyttä korvausta.

On kuitenkin huomattava, että leniency-ohjelman nojalla sakoista vapautetut yritykset ovat lähtökohtaisesti vastuussa vain omille asiakkailleen tai toimittajilleen. Myös yritykset, jotka ovat osallistuneet vahingonkorvausvaateen sovintoratkaisuun, vapautetaan direktiivissä säädetyin edellytyksin koko vahingon määrää koskevasta yhteisestä korvausvelvollisuudesta. Direktiivi rajoittaa myös pienten ja keskisuurten yritysten yhteisvastuuta kilpailunrikkomuksissa.

Olettama vahingosta ja ylihinnan siirtäminen

Direktiiviin sisältyy olettama, että kartelli aiheuttaa vahinkoa. Kartelliin osallistuneella yrityksellä on kuitenkin oikeus kiistää tämä olettama. Käytännössä tämä saattaa kuitenkin olla haastavaa. Direktiivissä edellytetään myös, että kansallisilla tuomioistuimilla on oltava toimivalta arvioida vahingon suuruus.

Direktiivin tarkoituksena on varmistaa, että vahinkoa tosiasiallisesti kärsinyt taho saa korvausta vahingosta. Kilpailurikkomukseen syyllistyneen välitön asiakas pystyy usein kattamaan ainakin osittain hinnankorotukset nostamalla omia hintojaan. Sen varmistamiseksi, että korvausta voivat hakea ainoastaan ylihinnasta aiheutuneesta vahingosta kärsineet suorat ja välilliset ostajat, direktiivissä annetaan rikkojayritykselle mahdollisuus vedota ylihinnan siirtämistä koskevaan puolustukseen (ns. passing-on defence). Vahingonkorvauskanteen vastaajan on pystyttävä todistamaan ylihinnan siirtämistä koskeva väitteensä.

Direktiiviin sisältyy myös säännökset siitä, milloin välillisen ostajan katsotaan näyttäneen toteen ylihinnan siirtäminen. Näin direktiivillä helpotetaan välillisen ostajan näyttötaakkaa vahingonkorvauskanteissa.

Lisäksi kansallisella tuomioistuimella on oltava toimivalta arvioida, mikä osuus ylihinnasta siirrettiin.

Lisätietoa: